fierran

Sataa, välillä lujempaa.
Järveltä kuului pari kertaa kuikan ääni.
Puiden latvoissa roikkui kymmenkunta metsoa,
lähtivät rytisten ja repattaen pakoon
kun minä tölmäisin pihalle.

Illemmalla ukkosti,
polut tulvivat.

Tuvan kamina savutti,
sinistä, pahanhajuista savua.

Täältä on lähtemisen aika.

Miten
metsähiiri näkeekin
juoksennella pitkin kanervikkoa?

Aamun aurinko
iskee säteensä aamukasteisiin
hämähäkin seitteihin.

Tämä hetki on ikuinen.

Koivu pidättelee lehtiä,
osa on jo keltaista.
Kirkas taivas on järven pinnalla.

Kahden
pilven välissä
hiljainen kohta taivaalla.

Metsän ääni
kun tuuli sinne ryntää —
joko nyt, näin aikaisin, syksyn ääni?

#1: (hay(na)ku

Aurinko nousee lahdelle –
usva juoksee
pakoon

# 2: (nelirivinen)

Lentämään oppineen sorsan
ylpeä ilmoitus:
hän lentää tästä ylitse,
nyt!

Mistä linnut tietävät
paljonko kello on?
Mekastelevat
moniääniset
siipieläimet.

Elokuun illat pitenevät.
Myöhästynyt sorsa
pakoilee metsästäjiä.

Herätys maailma!
Pimeä metsä nukkuu!

Hiljaisuus kuuntelee
minun ajatuksia.

Senkö takia koivulla
on jokunen keltainen lehti
että ei syksyn oikeasti saapuessa
tulisi niin hulvaton kiire?

Mistä tulee noin paljon valoa
tähän maailmaan
eikä pidä mitään ääntä,
ei melua itsestään?

Järvenpinnalla
ei värettäkään, kun ei tuule.

Kaislat ovat hiljaa,
kuin eivät muka kasvaisi.

Istuskelen taas rannalla
ja suunnittelen että nytpä
minä ajattelen
oikein suuria asioita.

Hyttyset aikovat myös valvoa
koko tämän lyhyen yön?

Kuuntelen hämärässä
suuria pisaroita.

Vesihämähäkki
kiirehtii parempaan paikkaan.

Minulle ei ole oikeastaan selvinnyt
mitä varten me ihmiset olemme täällä olemassa.

Tuolta ui pieni salakkaparvi.
Kääntyy varjoni kohdalla sivuun.

En tiedä olenko minä,
ja onko sillä merkitystä.

Elokuun illan pehmeä hämärä tummenee.
Vaikeasti sanottu, että on ilta.
Kuin taikina nousisi.

Ei tähän maisemaan
voi ikinä sataa
kylmää lunta?