Aika on hiljaa
kun ihminen kulkee ohitse.
Kaksi jalkaa,
joiden päällä vartalo
pitää ihmisen päätä pystyssä,
ja hiukset heiluvat
askelten tahdissa
kun ihminen kiirehtii jaloillaan
ennättämään
perille
ennen ajan päättymistä,
ei tiedä tämä kiireinen ihminen
että kiirehtimällä
aika kuluu nopeammin. Torkkuisi,
istuisi sammaloituneella kivellä
ja vain olisi paikoillaan,
kas, aikakin matelee hissukseen,
kuten syksyllä
talveen riisuuntuva lehtipuu
yhden lehden kerrallaan
tipauttaa.
Odottaa että aikaa tulisi lisää
on kuin siirtäisi
sähkölämmitystä isommalle,
hiki siinä tulee
ja sähköä palaa taivaan tuuliin.
Minne lopulta katoaa kaikki
kokonaistaloudellisesti tuotettu sähkö, ja lämpö.
Pitäisi villapaitaa
ja paksuja sukkia kylmän aikana,
että aika pysähtyisi kylmällä, lämmittämällä,
että jos ajan saa pysähtymään
niin ei olisi kylmä, ei kuuma,
ei se niin ole,
sillä kuten ihminen on ihoaan vasten paljas,
alaston,
ajalle on ihan sama
kuinka monella kellolla
sitä mitataan, tai verrataan,
kuka tuli ekaksi, kuka jäi toiseksi.
Kuin aika olisi neljäs maailmansota, jota on käyty
ihan hiljaa, salassa,
piilossa tulivuorten purkausten välillä,
jäiden sulaessa tai sulamatta, jääkausien välinen kilpajuoksu,
miten kertoa kokonaisnäkemys ajan olemuksesta.
Kenen tarpeisiin aika on ollut olemassa?
Kun maailma luotiin
niin mistä napista silloin käynnistyi
kello?
